Toinen kokemus äänimiehen asiantuntijuudesta (viitaten osaan 13) liittyy omalle soittokeikalle samalle aikakaudelle.
Olimme bändillä naapurikunnan paikallisessa. Ihan peruskeikka, ja tarinan selvyydeksi kerrottakoon, että peruskeikalla bändin kanssa rumpuihin tulee kaksi tai kolme mikrofonia, kitaravahvistimeen yksi, laulajilla tietysti omansa ja kosketinsoittimet valjastetaan omalla piuhalla samaan äänipöytään kuin muutkin. Näin saadaan balanssissa tuotettua ääntä.
Monesti keikoilla asiantuntijoita riittää, niitä joiden veli on maailman kovin kitaristi, tai jotka vuoronperään joka instrumentistä käy sanomassa, ettei oikein kuulu, tai kertovat kuinka se kappale olisi pitänyt soittaa tai mitä kappaleita ylipäänsä kannattaa soittaa.
Äänimies, joka saapui kesken keikan ravintola-asiakkaaksi paikalle on paikkakunnallaan tunnettu nimenomaan äänimiehenä ja on myös alan maahantuonissa töissä. Ensin hän tuijotti naama vinossa hetken keikkaamme, sen jälkeen hän tuli huutamaan korvaani: ”v###u, eihän teillä mene mikään pöytään!” Ja hetken päästä lisää: ”Oisitte pyytäny mua paikalle.” Ja: ”kato, jos mikittäis, tulis paljon parempi soundi ja mulla ois semmoset ja tämmöset kamat teille.”
Tosiasia oli, että kaikki meni pöytään ja hän vain häiritsi keikkaa, tosin silloinen äänipöytä laadultaan ei ollut häävi, joten tämä saattoi häiritä häntä. Keikka meni hyvin, laulajana bändissämme silloin oli näyttelijä Lauri Ketonen, yleisö kiitti ja ravintoloitsija, äänimies ei.
