Äänimies se on ihmisen paras ystävä.. Nuorena poikana tietysti oli helppo aina syyllistää äänimiestä tai äänentoistoa, jos keikka meni ontuen. Sittemmin viisastuneena on oppinut pitämään mölyt mahassa tai oppinut tarkastelemaan omaa osuuttaan asioissa..
Kymmenkunta vuotta sitten järjestin ja isännöin Riihimäen nuorisoteatterilla KinoPop –nimistä tapahtumasarjaa, mikä oli vähän niin kuin nykyisten Ilkan Ilkamien esiaste, muuta suuntautui enemmän elävän musiikin nuoriin edustajiin. Paikalliset bändit ja lauluntekijät pääsivät kokeilemaan minkälaista se homma on elävän yleisön edessä. Tapahtumasarja oli siitä kiva, että siihen piti sisällyttää teatterinäkökulma, koska se tapahtui teatterin tiloissa, jotka puolestaan omistaa kaupunki, joka puolestaan ottaa hirvittävän vuokran ulkopuolisilta vuokraajilta ja teatterin ulkopuolisilta tapahtumilta..
Ilta mikä tuli mieleen oli se kun olin saanut houkuteltua ohjaamani bändiryhmän myös estradille. Koska tapahtuma pyöri pienellä budjetilla ja minä olen aina ollut huono pyytämään ketään vapaaehtoiseksi, olimme saaneet palkattua äänimiehen kyllä taloon, mutta itse lupasin työskennellä valoheittimen takana, koska siihen ei ketään muutakaan sopivaa juuri sillä hetkellä löytynyt. Valoheitin oli ylhäällä parvella kun taas äänipöytä ja –mies alakerrassa salin perällä ja huom.äänimies oli siis palkattu paikalle tekemään äänihommaa. Nuorille bändiläisille kaikille oli sanottu, ettei saa koskea lavalla säätöihin (vahvistimien nappuloihin), kaikki tasot ja muut on katsottu valmiiksi ja loput säädetään äänipöydästä. No, bändiryhmäni aloitti komeasti illan soittamalla ensimäisenä kappaleenaan ”Hideaway”, tuon komean istrumentaalibluesin, minkä myös Albert Järvinen on tehnyt tutuksi suomalaisille. Se oli bändiryhmän kitaristin bravuuri. Hän oli huikean hyvä kitaristi vaikka oli aloittanut vuotta, kahta aiemmin. Nyttemmin hän on edelleen huikea kitaristi, muusikoksi valmistunut, verraton jazzin soittaja Mikko Kuparinen.
No, soitto alkoi soimaan ja ihmettelin valoseuraajan takana miksei melodia kuulu, miksei Mikko jo soita sitä. Hätäpäissäni ajattelin, että kaipa se sitten alakertaan kuuluu tai kylläpä äänimies tietää mitä tekee. Joo, tiesikin. Puolessavälissä biisiä äänimiehen vaimo tuli sanomaan minulle, että äänimies pyysi kertoa, että soolokitara ei oikein kuulu ja todennäköisesti vahvistimen volume-potikka on jostain syystä lipsahtanut alas ja minun pitäisi nyt illan isäntänä ja asiantuntijana käydä tekemässä lavalla asialle jotain. Pyysin äänimiehen vaimoa tarttumaan seuraajaan ja juoksin itse alas ja sitä kautta lavalle ja juuri kun sain kitaravahvistimesta volumen nostettua loppui biisikin.. Voit uskoa kuinka mielissään Mikko oli oman bravuurinsa kuulumattomuudesta. Asiaa ei parantanut yhtään se, kun ehdotin, että pojat soittaisivat biisin jossain vaiheessa uudestaan. Mikko totesi vain lakonisesti: ”Se meni jo.”